torstai 10. joulukuuta 2009

Vuoden veisut

On taas se aika vuodesta, kun vuoden parhaimpia kulttuuritekoja palkitaan. Kirjallisuuden finlandia on jaettu, lehtien toimittajat ovat palkinneet suosikkejansa - "Rolling stones- magazine" listasi jopa vuosikymmenen parhaimmat albumit ja kappaleet. Oma tehtäväni on yksinkertaisempi, ei sen vähäisempi.

Ajattelin listata kuluvan vuoden 2009, viisi parasta kappaletta, omaa suosikkiani.

Ensimmäinen kappale on aiemminkin mainitulta yhtyeeltä ja levyltä, nimittäin Don Johnson Big Bandin uusimmalta julkaisulta Records are forever. Kappale on "Running man", joka ansaitsee suuret kehut, ja on erinomainen esimerkki yhtyeen uusiutumiskyvystä ja tavasta katsoa omaa musiikkiaan uudella tavalla, hieman etäännyttävästi, varmasti, huumorilla, toisaalta myös vakavuudella. Kappaleessa on oiva draaman kaari - sekä sävelessä että tekstissä. Kappaleessa vierailee Johanna Juhola (harmonica) sekä Petteri Sariola (acoustic guitar), joiden molempien panos on varsin syväluotaava ja innoittava. Kappaleen poljento on sen mukainen, että huh. "Those legs aint legs"..

Toinen kappale on teostopalkinnon ja vuoden albumipystin (Rumba) pokannut PMMP:n "Se vaikenee joka pelkää", albumilta Veden varaan. Lähes yhdeksän minuuttinen tyyppiesimerkkiräyhäävä pmmp-kappale alkaa varsin valloittavalla kitarariffillä, jonka rämäpäisyyttä kuljettaa edelleen nerokas teksti. Räyhäämisen jälkeen päästään kertosäkeeseen, joka on kenties yksi PMMP:n onnistuneimmista ja hyvä esimerkki siitä, miksi yhtye nauttii sellaista suosiota kuin sen pitääkin!

Kolmas kappale on syksyn yhdeltä odotetuimmalta levyltä. Musen "The Resistance" albumi sisältää monen monta tyyppiesimerkkiä siitä, miksi yhtye on niin suosittu, kuunneltu, odotettu. Yksi kappale on kuitenkin mieleeni jäänyt ennen muita. "Unnatural selection" sisältää varsin verrattoman alun, säkeistöt, "kertosäkeen", sekä lopun riffitykityksen, jonka uskallan nimittää tämän vuoden parhaimmaksi säröiloitteluksi. Sanoitus on takuuvarmaa Matthew Bellamya.

Neljäs kappale on työväen suosiota nauttivan Asan uusimmalta albumilta "Via Karelia". Kappale Huojuvat puut on varsin verraton Asan räpäytys. Raappana vastaa kertsin romantiikkatykityksestä.. "kuuntele sun sydämesi ääntä". Perinteisistä raptaustoista slaavilaisiin soundeihin siirtynyt Asa ja muut lätkäjätkät ovat onnistuneet tekemään hienon rapkappaleen, joka toisaalta iskee myös silmää popmusiikille, omilla ehdoillaan. Sanoitus on oivallisen paasaava, ei niin että jo sorrettu ja tallottu kansalainen menettäisi sen kuuluisan elämänhalun, vaan niin että toivon pilkahdus nousee uudelleen vastarinnan äänenä.

Viides kappale on 90-luvulla kovaa suosiota tanssimusiikkigenressä nauttinut The Prodigy. Vaikka valtikka on siirtynyt jo moneen heiltä pois ja takaisin, on "Invaders must die" albumina osoitus, että vanhoja tekijöitä ei kannata lytätä ennen kuin viimeinen sana on sanottu. Levy nostaa esille varsin loistavia yksittäisiä kappaleita, mutta myös kokonaisuutena se on oivallinen sekä tanssilattialle että kotistereoihin. Yksittäisenä kappaleena voidaan nostaa "Run with the wolves", joka on esimerkki kumarruksesta alkutaipaleen yhtyeelle mutta toisaalta myös suuntamerkki uudelle. Rämisevä bigbeat, taustalla röhisevä Keith Flint, muuta ei tarvita.

keskiviikko 25. marraskuuta 2009

Maailman kuvia

Maailma on kuva!

Kuva kertoo enemmän kuin.. tiedätte sanonnan. Helsingin sanomat tarjoaa tähän yhden lisätodisteen internetsivuillaan www.hs.fi. Tarjolla on kuvia maailmalta ja kovin värikkäitä sellaisia. Kuvat ovat peräisin suurimmilta uutisfirmoilta, kuten esimerkiksi Reutersilta ja AFP:ltä, joten Helsingin sanomat on vain linkittäjä tässä suhteessa. Kiitos ja lasinnosto kuulunevat Helsingin sanomien lisäksi myös näille uutisverkostoille ja miksi ei myös banaalisti sanottuna kauniille maailmalle, jolle kannattaa välille antaa hetkensä ja tunteensa. Olen puhunut, käykää katsomassa!

Siirry katselemaan kuvia osoitteesta http://www.hs.fi/kuvakoosteet/maailmankuvia/
P.S Oma suosikkini viime aikojen kuvista on ehdottomasti palestiinalaistyttö (17.11. HS)

tiistai 24. marraskuuta 2009

Bill Murray - "The Murricane"




Vuonna 1950 syntynyt näyttelijä Bill Murray ei monen mielestä esittelyjä kaipaa, mutta mielestäni pieni lasinnosto on hänen kohdalla paikallaan.

Moni tietää hänet 80-luvun jättihittighostbusterseista, joissa hän esitti haamujengiläistä Peter Venkmania, joka onnistui pelastamaan ison omenan sekä vaahtokarkkimieheltä että karpatilaiselta hirmuhallitsijalta yhdessä kolmen (joidenkin laskujen mukaan neljän) muun haamujengiläisen kanssa.

Moni tietää hänet Jim Jarmuchin elokuvista Broken Flowers (2005) tai Limits of Control (2009), jossa ensimainitussa hän esittelee uudenlaisen Bill Murrayn, hitaasti, lähes mitättömästi lämpeävän donjuan Don Johnstonin joka etsii kadonnutta poikaansa ja tapaa sitä kautta entiset rakastajattarensa varsin verrattomissa verkkareissa. Bill Murraysta kumpuava huumori elokuvassa on kovin uudenlaista, vanhan miehen charmia ja hämmenystä yhtäaikaa. Ei sellaista, joka kumpuaa ghostbustersista tai Natsoista (1981) (alkup. Stripes) jossa Murray esittää armeijaan päätyvää onnetonta, mutta samaan aikaan optimistista heeboa, joka yhtä aikaa onnistuu rikkomaan armeijan konservatiivisuutta älyttömillä toilailuillaan, sekä nerokkuudellaan.

Mutta Bill Murray ei olisi Murray, ellei hän olisi esiintynyt Harold Ramisin ohjaamassa romanttisessa komediassa Päiväni Murmelina (Groundhog day, 1993). Monille Murrayta tunteville elokuva on ikäänkuin vedenjakaja - siitä joko pidetään tai ei pidetä - paljolti sen pintapuolisuuden ja helppoheikkisyyden vuoksi. Murrayn rooli säämies Philinä on kuitenkin varsin tutustumisen arvoinen, kuten myös murrayoudokki Steve Zissoun vedenalainen maailma (Life Aquatic with Steve Zissou, 2005) jossa Wes Andersonin ohjaama Murray toimii ikäänkuin parodioituna Jacques Cousteauna - kostonhimoisena haille. Elokuva taiteilee paljolti avantgarden, draaman ja komedian välillä, varsin hienosti. Se että onko kunnianosoitus Cousteaulle, siitä voidaan olla monta mieltä.

Lost in translation (2003) on kunnianosoitus eksymiselle, oli sitten kyse itsestä, iästä, rakkaudesta, matkustelusta tai vaikkapa hotellista. Bill Murrayn käänteentekevä rooli vanhana "unohdettuna" leffatähtenä, Bob Harrisina joka päättää kaikesta tuskasta huolimatta matkustaa Japaniin, pienten ihmisten joukkoon tekemään viskimainosta. Sofia Coppolan esikoisohjauksessa Harris löytää hukassa olevaan elämäänsä hetkeksi suunnan Charlotesta, joka tuntuu olevan hukassa avioliittonsa ja elämänsä kanssa. Elokuvan "taglinena" on toiminut "Everyone wants to be found" joka sopii oivallisesti katoamisen teemaan sekä Murrayn "uuden uran" alkamiseksi, ja miksi ei myös Scarlette Johanssonin uran alulle.

Murray on siis ehtinyt monenlaista, edellämainittujen elokuvien lisäksi kannattaa tutustua ainakin Jarmuchin kollaasielokuvaan "Kahvia ja tupakkaa" (Coffee & cigarettes, 2005), jossa Murray esiintyy itsenään yhdessä Wu-Tang-clan rapatähtien RZA ja GZA kanssa. Andersonin kanssa Murray on työskennellyt myös useammin kuin kerran. 2001 ilmestynyt The Royal Tenenbaums tarjoaa hyvin värikkään ja toisaalta epäperinteisen komedian, jossa Murraylla on sopivan minimaalinen rooli.

"Murmeli-Murraysta" tykkäävien kannattaa ehdottomasti aloittaa Murraymania elokuvasta "Entäs Bob?" (What about Bob?, 1991) jossa Murray ajaa mielenterveyspotilaana psykiatrinsa hermoraunion partaalle. Ja jos Murray naama ärsyttää, voi aina tutustua Garfield-animaatioihin, jotka ilmestyivät vuonna 2004 & 2006. Murray on itseoikeutetusti Karvinen, laiska mutta tärkeä.


Lähteinä käytetty imdb:tä sekä wikipediaa.
Kuva elokuvasta Lost in translation (2003)

Helsinki poetry connection - Poetry jam



Vuonna 2008 Helsinki poetry connection lätsähti pääkaupunkiseudulle, kuvaillen itseään näin:


”Helsinki Poetry Connection on nimike, jonka alla järjestetään poetry slam -tapahtumia eli elävää lavarunoutta, johon kaikki voivat osallistua. Perinteisesti poetry slam mielletään kilpailumuotona, jossa esiintyjillä on kolme minuuttia aikaa esittää itsensä kirjoittama runo tai muu kirjallinen tekele. Esityksen pisteyttää yleisöstä valittu tuomaristo. Slamien edetessä osallistujia putoaa pois siten, että lopulta voittajaksi selviää vain yksi.

Helsinki Poetry Connectionin lavarunoustapahtumissa pisteytystä tai tiukkaa aikarajoitusta ei kuitenkaan yleensä käytetä. ”
(HPC:n blogista)

Poetry slam rantautui Suomeen alunperin runoilija Jouni Tossavaisen avulla. Tällä hetkellä ehkä näyttävintä ja sisällöllisesti herkullisinta, myös pääkaupunkiseudun ja tiettävästi Suomen ainoaa poetry slam-klubia vetää Helsinki Poetry Connection peräsimessään Harri Hertell ja kumppanit. Idea on aivan sama kuin alkuperäinenkin, tosin ilman kilpailutilannetta; jokaisella on mahdollisuus tuoda tekstejään ja ajatuksiaan esille rapin, runouden tai jopa stand-up komiikan tavoin. Vuoden 2009 aikana olleissa HPC:n tilaisuuksissa on vieraillut lähemmäs 50 eri artistia, jota voidaan jo pitää merkkinä siitä, että esimerkiksi runous ei ole aina sisäänpäinlämpiävää ja yksinäistä puuhaa.

Tällä hetkellä Helsinki poetry connection pitää tilaisuuksiaan kerran kuussa Ravintolalaiva Kathrinalla; seuraavan ja viimeisen kerran jamittamaan pääsee tänä vuonna joulukuussa. Yhteisön edellisiin tapahtumiin ja niiden tunnelmiin pääsee helpoiten käsiksi blogiosoitteesta http://hkipoetryconnection.blogspot.com, josta löytyy myös hyvän verran linkkejä esiintyjien ja tapahtumissa toimivien valokuvaajien sivustoihin.

Kuvat ottanut Carl Bergman (Kopiointi ja käyttö sallittu ainoastaan Carl B:n luvalla.
Carlin blogi osoitteessa: http://bluespec.blogspot.com/