N O S T A N L A S I A

Vuoden veisut

2009-12-10T14:12:00.000+02:00

On taas se aika vuodesta, kun vuoden parhaimpia kulttuuritekoja palkitaan. Kirjallisuuden finlandia on jaettu, lehtien toimittajat ovat palkinneet suosikkejansa - "Rolling stones- magazine" listasi jopa vuosikymmenen parhaimmat albumit ja kappaleet. Oma tehtäväni on yksinkertaisempi, ei sen vähäisempi.

Ajattelin listata kuluvan vuoden 2009, viisi parasta kappaletta, omaa suosikkiani.

Ensimmäinen kappale on aiemminkin mainitulta yhtyeeltä ja levyltä, nimittäin Don Johnson Big Bandin uusimmalta julkaisulta Records are forever. Kappale on "Running man", joka ansaitsee suuret kehut, ja on erinomainen esimerkki yhtyeen uusiutumiskyvystä ja tavasta katsoa omaa musiikkiaan uudella tavalla, hieman etäännyttävästi, varmasti, huumorilla, toisaalta myös vakavuudella. Kappaleessa on oiva draaman kaari - sekä sävelessä että tekstissä. Kappaleessa vierailee Johanna Juhola (harmonica) sekä Petteri Sariola (acoustic guitar), joiden molempien panos on varsin syväluotaava ja innoittava. Kappaleen poljento on sen mukainen, että huh. "Those legs aint legs"..

Toinen kappale on teostopalkinnon ja vuoden albumipystin (Rumba) pokannut PMMP:n "Se vaikenee joka pelkää", albumilta Veden varaan. Lähes yhdeksän minuuttinen tyyppiesimerkkiräyhäävä pmmp-kappale alkaa varsin valloittavalla kitarariffillä, jonka rämäpäisyyttä kuljettaa edelleen nerokas teksti. Räyhäämisen jälkeen päästään kertosäkeeseen, joka on kenties yksi PMMP:n onnistuneimmista ja hyvä esimerkki siitä, miksi yhtye nauttii sellaista suosiota kuin sen pitääkin!

Kolmas kappale on syksyn yhdeltä odotetuimmalta levyltä. Musen "The Resistance" albumi sisältää monen monta tyyppiesimerkkiä siitä, miksi yhtye on niin suosittu, kuunneltu, odotettu. Yksi kappale on kuitenkin mieleeni jäänyt ennen muita. "Unnatural selection" sisältää varsin verrattoman alun, säkeistöt, "kertosäkeen", sekä lopun riffitykityksen, jonka uskallan nimittää tämän vuoden parhaimmaksi säröiloitteluksi. Sanoitus on takuuvarmaa Matthew Bellamya.

Neljäs kappale on työväen suosiota nauttivan Asan uusimmalta albumilta "Via Karelia". Kappale Huojuvat puut on varsin verraton Asan räpäytys. Raappana vastaa kertsin romantiikkatykityksestä.. "kuuntele sun sydämesi ääntä". Perinteisistä raptaustoista slaavilaisiin soundeihin siirtynyt Asa ja muut lätkäjätkät ovat onnistuneet tekemään hienon rapkappaleen, joka toisaalta iskee myös silmää popmusiikille, omilla ehdoillaan. Sanoitus on oivallisen paasaava, ei niin että jo sorrettu ja tallottu kansalainen menettäisi sen kuuluisan elämänhalun, vaan niin että toivon pilkahdus nousee uudelleen vastarinnan äänenä.

Viides kappale on 90-luvulla kovaa suosiota tanssimusiikkigenressä nauttinut The Prodigy. Vaikka valtikka on siirtynyt jo moneen heiltä pois ja takaisin, on "Invaders must die" albumina osoitus, että vanhoja tekijöitä ei kannata lytätä ennen kuin viimeinen sana on sanottu. Levy nostaa esille varsin loistavia yksittäisiä kappaleita, mutta myös kokonaisuutena se on oivallinen sekä tanssilattialle että kotistereoihin. Yksittäisenä kappaleena voidaan nostaa "Run with the wolves", joka on esimerkki kumarruksesta alkutaipaleen yhtyeelle mutta toisaalta myös suuntamerkki uudelle. Rämisevä bigbeat, taustalla röhisevä Keith Flint, muuta ei tarvita.

Maailman kuvia

2009-11-25T23:48:00.000+02:00

Maailma on kuva!

Kuva kertoo enemmän kuin.. tiedätte sanonnan. Helsingin sanomat tarjoaa tähän yhden lisätodisteen internetsivuillaan www.hs.fi. Tarjolla on kuvia maailmalta ja kovin värikkäitä sellaisia. Kuvat ovat peräisin suurimmilta uutisfirmoilta, kuten esimerkiksi Reutersilta ja AFP:ltä, joten Helsingin sanomat on vain linkittäjä tässä suhteessa. Kiitos ja lasinnosto kuulunevat Helsingin sanomien lisäksi myös näille uutisverkostoille ja miksi ei myös banaalisti sanottuna kauniille maailmalle, jolle kannattaa välille antaa hetkensä ja tunteensa. Olen puhunut, käykää katsomassa!

Siirry katselemaan kuvia osoitteesta http://www.hs.fi/kuvakoosteet/maailmankuvia/
P.S Oma suosikkini viime aikojen kuvista on ehdottomasti palestiinalaistyttö (17.11. HS)

Bill Murray - "The Murricane"

2009-11-24T01:30:00.010+02:00

Vuonna 1950 syntynyt näyttelijä Bill Murray ei monen mielestä esittelyjä kaipaa, mutta mielestäni pieni lasinnosto on hänen kohdalla paikallaan.

Moni tietää hänet 80-luvun jättihittighostbusterseista, joissa hän esitti haamujengiläistä Peter Venkmania, joka onnistui pelastamaan ison omenan sekä vaahtokarkkimieheltä että karpatilaiselta hirmuhallitsijalta yhdessä kolmen (joidenkin laskujen mukaan neljän) muun haamujengiläisen kanssa.

Moni tietää hänet Jim Jarmuchin elokuvista Broken Flowers (2005) tai Limits of Control (2009), jossa ensimainitussa hän esittelee uudenlaisen Bill Murrayn, hitaasti, lähes mitättömästi lämpeävän donjuan Don Johnstonin joka etsii kadonnutta poikaansa ja tapaa sitä kautta entiset rakastajattarensa varsin verrattomissa verkkareissa. Bill Murraysta kumpuava huumori elokuvassa on kovin uudenlaista, vanhan miehen charmia ja hämmenystä yhtäaikaa. Ei sellaista, joka kumpuaa ghostbustersista tai Natsoista (1981) (alkup. Stripes) jossa Murray esittää armeijaan päätyvää onnetonta, mutta samaan aikaan optimistista heeboa, joka yhtä aikaa onnistuu rikkomaan armeijan konservatiivisuutta älyttömillä toilailuillaan, sekä nerokkuudellaan.

Mutta Bill Murray ei olisi Murray, ellei hän olisi esiintynyt Harold Ramisin ohjaamassa romanttisessa komediassa Päiväni Murmelina (Groundhog day, 1993). Monille Murrayta tunteville elokuva on ikäänkuin vedenjakaja - siitä joko pidetään tai ei pidetä - paljolti sen pintapuolisuuden ja helppoheikkisyyden vuoksi. Murrayn rooli säämies Philinä on kuitenkin varsin tutustumisen arvoinen, kuten myös murrayoudokki Steve Zissoun vedenalainen maailma (Life Aquatic with Steve Zissou, 2005) jossa Wes Andersonin ohjaama Murray toimii ikäänkuin parodioituna Jacques Cousteauna - kostonhimoisena haille. Elokuva taiteilee paljolti avantgarden, draaman ja komedian välillä, varsin hienosti. Se että onko kunnianosoitus Cousteaulle, siitä voidaan olla monta mieltä.

Lost in translation (2003) on kunnianosoitus eksymiselle, oli sitten kyse itsestä, iästä, rakkaudesta, matkustelusta tai vaikkapa hotellista. Bill Murrayn käänteentekevä rooli vanhana "unohdettuna" leffatähtenä, Bob Harrisina joka päättää kaikesta tuskasta huolimatta matkustaa Japaniin, pienten ihmisten joukkoon tekemään viskimainosta. Sofia Coppolan esikoisohjauksessa Harris löytää hukassa olevaan elämäänsä hetkeksi suunnan Charlotesta, joka tuntuu olevan hukassa avioliittonsa ja elämänsä kanssa. Elokuvan "taglinena" on toiminut "Everyone wants to be found" joka sopii oivallisesti katoamisen teemaan sekä Murrayn "uuden uran" alkamiseksi, ja miksi ei myös Scarlette Johanssonin uran alulle.

Murray on siis ehtinyt monenlaista, edellämainittujen elokuvien lisäksi kannattaa tutustua ainakin Jarmuchin kollaasielokuvaan "Kahvia ja tupakkaa" (Coffee & cigarettes, 2005), jossa Murray esiintyy itsenään yhdessä Wu-Tang-clan rapatähtien RZA ja GZA kanssa. Andersonin kanssa Murray on työskennellyt myös useammin kuin kerran. 2001 ilmestynyt The Royal Tenenbaums tarjoaa hyvin värikkään ja toisaalta epäperinteisen komedian, jossa Murraylla on sopivan minimaalinen rooli.

"Murmeli-Murraysta" tykkäävien kannattaa ehdottomasti aloittaa Murraymania elokuvasta "Entäs Bob?" (What about Bob?, 1991) jossa Murray ajaa mielenterveyspotilaana psykiatrinsa hermoraunion partaalle. Ja jos Murray naama ärsyttää, voi aina tutustua Garfield-animaatioihin, jotka ilmestyivät vuonna 2004 & 2006. Murray on itseoikeutetusti Karvinen, laiska mutta tärkeä.

Lähteinä käytetty imdb:tä sekä wikipediaa.
Kuva elokuvasta Lost in translation (2003)

Helsinki poetry connection - Poetry jam

2009-11-24T01:09:00.032+02:00

Vuonna 2008 Helsinki poetry connection lätsähti pääkaupunkiseudulle, kuvaillen itseään näin:

”Helsinki Poetry Connection on nimike, jonka alla järjestetään poetry slam -tapahtumia eli elävää lavarunoutta, johon kaikki voivat osallistua. Perinteisesti poetry slam mielletään kilpailumuotona, jossa esiintyjillä on kolme minuuttia aikaa esittää itsensä kirjoittama runo tai muu kirjallinen tekele. Esityksen pisteyttää yleisöstä valittu tuomaristo. Slamien edetessä osallistujia putoaa pois siten, että lopulta voittajaksi selviää vain yksi.

Helsinki Poetry Connectionin lavarunoustapahtumissa pisteytystä tai tiukkaa aikarajoitusta ei kuitenkaan yleensä käytetä. ” (HPC:n blogista)

Poetry slam rantautui Suomeen alunperin runoilija Jouni Tossavaisen avulla. Tällä hetkellä ehkä näyttävintä ja sisällöllisesti herkullisinta, myös pääkaupunkiseudun ja tiettävästi Suomen ainoaa poetry slam-klubia vetää Helsinki Poetry Connection peräsimessään Harri Hertell ja kumppanit. Idea on aivan sama kuin alkuperäinenkin, tosin ilman kilpailutilannetta; jokaisella on mahdollisuus tuoda tekstejään ja ajatuksiaan esille rapin, runouden tai jopa stand-up komiikan tavoin. Vuoden 2009 aikana olleissa HPC:n tilaisuuksissa on vieraillut lähemmäs 50 eri artistia, jota voidaan jo pitää merkkinä siitä, että esimerkiksi runous ei ole aina sisäänpäinlämpiävää ja yksinäistä puuhaa.

Tällä hetkellä Helsinki poetry connection pitää tilaisuuksiaan kerran kuussa Ravintolalaiva Kathrinalla; seuraavan ja viimeisen kerran jamittamaan pääsee tänä vuonna joulukuussa. Yhteisön edellisiin tapahtumiin ja niiden tunnelmiin pääsee helpoiten käsiksi blogiosoitteesta http://hkipoetryconnection.blogspot.com, josta löytyy myös hyvän verran linkkejä esiintyjien ja tapahtumissa toimivien valokuvaajien sivustoihin.

Kuvat ottanut Carl Bergman (Kopiointi ja käyttö sallittu ainoastaan Carl B:n luvalla.
Carlin blogi osoitteessa: http://bluespec.blogspot.com/

Asa - Loppuasukas

2009-11-17T01:29:00.005+02:00

Fintelligens laulaa eräässä laulussaan pelastaneensa suomihopin, josta voi olla monta mieltä. Voidaan sanoa, että he nostivat sen suosta, mutta mies joka todella ansaitsee suomihopin kultasormuksen, on mies taiteilijanimen takaa Asa.

2001 julkaistu debyyttilevy Avaimen nimellä on historiaa ja sen jälkeen hän on ehtinyt vaihdattaa artistinimensä Asaan ja suunnannut yhä poliittisempaan suuntaan, miksi ei myös apokalyptisempaankin.

Vuonna 2008 ilmestynyt pitkäsoitto "Loppuasukas" on mainio esimerkki Asan lyyrikon taidoista, mutta erityisesti kappaleiden taustat ovat mitä loistavimmat. Niistä vastaa jätkäjätkät niminen kokoonpano, joka on ehtinyt soitattaa Asaa jo uudellakin pitkäsoitolla(Via Karelia, 2009).

Kuten jo albumin nimi kertoo, on teemana ihmisen katoavaisuus ja miksi ei myös vahvasti loputon tuhoamisinto. Vaikka useimmissa kappaleissa Asan räpäytys yltyy pilke silmäkulmassa profetoimiseksi, on säkeiden takana mitä karmaisevimpia totuuksia tuhoamisesta jonka loppuasukas on saanut aikaan.

"Sivilisaation kivirinkii venytetty
keskuksii hiihtämää vandaali kesytetty
vapaat kauppiaat ui scheisses mairee
françois kahlittun laissez fairee
samoi synkkii pilvii ruotsalaisel teatterilla
spartalainen guerilla vanhan vallatulla parketilla"
(Persepolis, 2008)

Teemaa on lähestytty hyvin monelta kantilta, ja vaikka sävy on tuomitseva, on niillä myös varsin historiallista arvoa. Sanoitukset eivät vain sorru tuomitsemaan tämän päivän kulutusta ja hysteriaa, myös kuinka siihen on päädytty. Erityisesti 'persepolis'-kappaleessa se tuodaan esille hyvin Sinuhe egyptiläisen muodossa.

"mä saanen sinutella
sulla Sinuhella ollu vähä liia hjyvä elämä"
Egyptistä landelle, Välimeren strandelle
ei kreikkalainen antele, saa sähkösen kanteleen"

Levyllä oitotaan myös ruokatapojemme eettisyttä (Leipä lukkojen takana), krapula-aamuna ymmärrettyä ilmaston muutosta (Gaso Grande Finale, jossa fiittaa Marjo Leinonen) sekä jossain määrin myös jatkuvan kehityksen tarpeellisuutta (Alkuasukas, jossa itseoikeutetusti fiittaa runoilija J.K. Ihalainen)

Pitkäsoittoa on helppo suositella myös räpäytyksestä pitämättömälle, sillä Asan artikuloiminen on silkkaa neroutta, niinkuin tekstitkin. Taustat ovat varsin ilmavia, ja jossain määrin myös edistyksellisiä. Perusrapbiitit jäävät vähille. Ei ole siis ihme, että levy ja miehet (ja naiset) palkittiin Teosto-palkinnolla sekä vuoden 2009 Emma gaalassa ”Vuoden hiphop-, dance- tai R&B-albumi” -palkinnolla. Loppuasukasta seurannut Via Karelia onkin sitten aivan toinen juttu, johon voi tutustua vaikka täältä.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Via_Karelia_(albumi)

Kaspar - Kaspar

2009-11-04T12:56:00.007+02:00

Kaspar - Kaspar

John McGregor julkaisi vuonna 2005 debyyttialbuminsa "Joki" (Suomen musiikki)ja sen jälkeen sitä seurasi yhtä valloittava albumi "Maa ei oo pimee". McGregorin musiikkia voisi kuvata "akustisiksi luomulauluiksi" niinkuin Soundissa vuonna 2005, sekä "suomalaiseksi ja skottilaiseksi perimäksi" (Soundi, 2007).

Nyt McGregor on perustanut yhtyeen nimeltä Kaspar yhdessä Mikael ja Tuomas Hakkaraisen kanssa. Musiikkimaailma yhtyeen debyytillä on vahvasti samanlaista kuin McGregorin levyillä; kuitenkin hieman maalailevampi, ajoittain melankolisempi. Ihmekö tuo sillä levyn tuottanut Malcom Burn on tuottanut sellaisia artisteja Bob Dylan, Daniel Lanois, Emmylou Harris, Patti Smith, jne. Edellämainituilta artisteilta levy kuulostaa hyvin vähän, toki pakollisia folkvaikutteita on mutta yhtye on selkeästi löytänyt oman äänialansa.

McGregorin laulu saa tarvittavan pohjan rummuista ja heleistä kitaroista, jotka ikäänkuin maalailevat levyn kasvot värikkäiksi. Levyllä ei ole selkeää hittikappaletta, jota voisi nostaa esille muita väheksymättä - levy on kokonaisuus, valloittava sellainen. Sanoitukset kulkevat varsin viekkaasti, ja onnistuvat välttämään niitä pieniä sudenkuoppia, joihin John McGregorin soololevyjen sanoitukset ajoittain putosivat.

Debyyttilevyn tarinana kulkee löytölapsi Kaspar Hauserin kohtalo, josta on jo Werner Herzog tehnyt elokuvan vuonna 1974. Yhtyeen kotisivuilla kerrotaan että Kaspar Hauser oppi akateemisen uransa lisäksi myös anteeksiantoa ja empatiaa; Kasparin levy levittää samaa asiaa, musiikin avulla.

HUOM! Yhtye on ehtinyt mm. soittaa Wilcon lämmittelijänä huvilateltassa 2009.

Yhtyeen MySpace-sivusto
http://www.myspace.com/kasparband

Tietoa Kaspar Hauserista
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kaspar_Hauser

Werner Herzogin elokuva
http://www.imdb.com/title/tt0071691/

Invaders must die

2009-09-17T14:47:00.003+03:00

Hitit Firestarter, Breathe, Smack my bitch up ja miksi ei myös No Good (start the dance) kuulostavat varmasti tutulta, mutta entäs kappaleet Girls, Hot Ride, sekä Omen?
Jälkimmäiset eivät varmasti soita kelloa niin kuin kuuluisi.

Ne ovat nimittäin 1990-luvulla konemusiikkia Chemical Brothersin, Basement Jaxxin sekä Future Sound of londonin kanssa hallinneen the Prodigyn uusimpia hittikappaleita, tai lähinnä singlelohkaisuja, tässä kohden.

Yhtye ehdittiin todeta jo kuopatuksi ”Always outnumbered, never outgunned”-julkaisun jälkeen. Liam Howletin perfektionismi jätti monet kylmäksi, eikä ”uudenkuuloinen” The Prodigy juuri miellyttänyt kuuntelijayleisöä. Levy myi hyvin vähän ja sai kriitikoilta suhteellisen laimean vastaanoton. Yhtyettä ei kuitenkaan kuopattu.

Vuoden 2008 loppupuolella yhtye pisti ilmoille monen monta uutta kappaletta livekeikkojen yhteydessä, joista kuitenkaan kovin moni ei päätynyt tälle uudelle julkaisulle. Kappaleet kertoivat kuitenkin haudasta nousseesta yhtyeestä, joka oli ryhtynyt yhdistelemään sen kultapäivien soundia: hieman Experiencen (1992) kepeää ravea sekä pieniä mausteita levyiltä ”Music for jilted generation” (1994) sekä ”Fat of the Land” (1997). Ehkä tärkeimpänä tekijänä oli nostaa muut jäsenet mikrofonin nokkaan.

Levy alkaa nimikkokappaleella jonka jylläävä rytmi tuskin kertoo mistään muusta kuin Howletin punk-vivahteen vahvuudesta. Seuraava raita on ehkä velkaa yhtyeen aikaisemmille levytyksille sillä kappaleessa ”Omen” voi hyvin kuulla outofspacemaisen lähestymistavan – sample vokaaleista ja varsin tykittävä biitti, poljennon lisäksi melodia, joka on tarttuvampi kuin farkkuihin tarttuvampi purukumi; levyn kappaleista parhaimpia. Vanhahtavaa Prodigya voidaan kuulla myös kappaleessa ”Take me to the hospital” sekä ”World’s on fire”, joissa on selkeä sekoitus kahta ensimmäistä albumia. Onpahan ensimmäiseksi mainitussa myös suomalaisväriä, sillä kappaleessa on sample Pepe Deluxen salami fever-kappaleesta.

Uudempaa ihmelasta edustaa kappaleet ”Run with the wolves” sekä ”Thunder” joiden sävy on varsin mielenkiintoinen. Etenkin jälkimainitun sekoitus muutamaa erilaista maailmanmusiikkityyliä on kerrassaan hykerryttävä, ensimmäiseksi mainittu toimii jo pelkästään Keith Flintin vokaalien avustaman. Ja täytyypä mainita, että vierailevan tähden – Dave Grohlin – rummuttelu kappaleessa ei todellakaan huononna sen vaikutusta, päinvastoin.

Levyn kovimmaksi kappaleeksi muodostuu ehdottomasti ”Warrior’s dance” joka on selkeä kunnianosoitus yhtyeen vaikuttimille sekä myös yhtyeen alkupään tuotannolle. Kappaleessa on käytetty ”Final cut with true faith”-yhtyeen kappaletta ”take me away”-samplea, varsin onnistuneesti. Alkuperäisen kappaleen löytää varmasti verkosta, kannattaa ehdottomasti kuunnella.
Mustaksi lampaaksi osoittautuu viimeinen kappale ”Stand up” –jonka täytyy olla joko täytettä tai uuden Prodigyn suuntaviiva. Perfektionistiksi ”haukutun” Howletin tuskin odotetaan tekevän levyllensä täytekappaleita, joten sopii odottaa että viimeinen kappale on jotain, mitä tulemme kuulemaan jatkossakin.

http://www.theprodigy.com

Records are forever

2009-09-15T00:43:00.004+03:00

Don Johnson Big Band – Records are forever (BEAT BACK / UNIVERSAL MUSIC) (2009)

Maailman pienin big band julkaisi neljännen pitkäsoittonsa kesän 2009 kynnyksellä, joka oli loistavasti ajoitettu. Festivaalikesä edessä, rankka studiosessio takana. Siinä missä omakustannetuotannolla aloittanut yhtye oli ennen hieman tuntemattomampi, on se vuonna 2009 kovin monen huulilla ja korvilla.

Edellinen pitkäsoitto oli nimetty yksinkertaisesti ”Don johnson big band” joka yleensä tarkoittaa yhtyeen kohdalla joko ensimmäistä levyä tai eräänlaista välipistettä. Aivan kumpikaan termeistä ei päde DJBB:lle, jonka edellinen levy antoi jo viitteitä tulevasta.

Records are forever sisältää aimo määrän vierailijoita aina Anna Abreusta Petteri Sariolaan, joten ainakaan monipuolisuuden puutteesta ei yhtyettä voida syyttää. Yhtye on myös uskaltautunut käyttämään uusia soittimia tai tuomaan joitakin soittimia enemmän esille, kuten esimerkiksi hanuria ja akustista kitaraa. Näin ollen yhtyettä on vielä vaikeampi lokeroida hyllyyn jossa lukee hip-hop. Levyn ensimmäinen singlejulkaisu ”LLH” tuo esille rajun ja vauhdikkaan yhtyeen; sähkökitara ja symbalit saavat kyytiä ja Father Metron maaninen lyyrisyys hakevat vertaistaan. Myös jo yhtyeen vakiojäseneksi hahmottunut Felix Zenger tuntuu löytäneen itsestään jotain vielä syvempää. Tosin hänen lahjakasta sointiaan kuulisi ehkä levyllä enemmän.

Levyn suurena vahvuutena voidaan pitää ehdottomasti sen vaihtelevuutta – yksikään kappale ei ole identtinen versio toisesta, yhtye tarjoaa siis musiikkia entistä suuremmalle yleisölle, kuitenkaan kompastumatta mielistelyyn. Jokainen asia on tehty omalla tavallaan. Jos kriittisimmät epäilijät pääsivät haukkomaan henkeä Anna Abreun vierailun kohdalla, voidaan tässä kohtaa mainita, että ”Rush” on yksi levyn hienoimmista ja intensiivisimmästä vedoista ja paljolti Abreun ansiosta. Jo omaa uraa luonut Tuomo (Tuomo Prättälä) pääsee näyttämään soulmiehen kyntensä kappaleessa ”Get it right” joka tarjoilee ehkä levyn perinteisimmän DJBB-kappaleen. Tuomo on kappaleen mustapippuri, mutta aivan oikeuksiinsa hän ei kappaleessa pääse. Tuttu ja iki-ihana Emma Salokoski pääsee tunnelmoimaan muutamassa kappaleessa, joista ehkä vahvempana voidaan mainita levyn päättävä kolmetoistaminuuttinen ”All hope”, joka etäisesti muistuttaa alkuaikojen Massive Attackia. Tämä ei ole todellakaan huono asia, varsinkin kun allekirjoittanut on todistanut kappaleen toimivuuden keikkalavalla.

Se missä levy menee ehkä hieman vikaan, on Janna Hurmerinnan vokalisoima ”Take you home” sekä loppupuolen ”These walls”. Tässä kohden ei kuitenkaan puhuta huonoista kappaleista, ne vain irroittautuvat kokonaisuudesta sen verran, että moitteen sana niistä on lauottava.

Neljännellä pitkäsoitolla Lindgren ja kumppanit tarjoavat varsin värikkään ja ehdottomasti yhtyeen vahvimman levyn. Se on pystynyt kasvamaan edellisten levyjen vahvuuksista ja heikkouksista, ja tuonut kuuntelijoille annoksen tämän päivän parasta musiikkia. En sano, että kyseessä on hip-hop-levy, sillä sitä se ei ole. Se on musiikkia maailmalta ja naapurista.

Tarkempia tietoja levystä osoitteessa http://www.recordsareforever.com/fi/
Yhtyeen kotisivut http://www.donjohnsonbigband.com/fi/

Oodi Merihaalle

2009-08-31T18:24:00.005+03:00

(Julkaistu aiemmin lumooja-kirjallisuuslehdessä)

Joona Kivirinta: Kymmenen vuoden päästä annamme lapsille nimet (Tammi, 2008)

Tutustuin Joona Kivirinnan teksteihin muutama vuosi takaperin aukea.net kirjallisuussivustolla. Tuolloin Kivirinnan tekstit tekivät vaikutuksen, innoittivat, inspiroivat, saivat pohtimaan ja peilaamaan tilanteita omaan elämään. Hänen tekstinsä olivat vahvoja ja teräviä, tarkkasilmäisiä. Mikään ei ole muuttunut, ainoastaan syventynyt.

Uusi tapa lähestyä reunaa

Kivirinta kirjoittaa kokoelmassaan vanhasta, mutta toisaalta aina kiinnostavasta asiasta uudella tavalla. Kivirinta on lähestynyt kasvamisen teemaa muuttamisen ja parisuhteen kautta. Nuorena oleminen kun aina jossain vaiheessa tuntuu nuoresta reunalla elämiseltä. Aloitusruno ”Toinen puoliaika” on hyvä esimerkki runonpuhujan päänsisäisestä reunaelämisestä: /Minä sain olla rauhassa/Ensin on yhdenlaista väsymystä/väsymyksen jälkeen katumusta ja yhteisenä/tavoitteena ajatuksettomuus/sen viileät pysäkit/. Runon kuvasto on hyvin vahva kannanotto nuoruuden eloon, mutta toisaalta myös merkki siitä, että aikuisuus häämöttää edessä.
Kivirinnan runot eivät ole mitenkään kovin hermostuksellisia, niin kuin nuoruutta kuvaavat runot saattavat joskus olla. Ne kyllä toki kuvaavat vimmaa ja pauhua, mutta runonpuhujan ääni on niin vakaa, että ääni kuulostaa sellaiselta, kuin puhuja nimenomaisesti olisi reunalla ja tietäisi jotain mitä muut eivät. Puhuja tosin kertoo menneistä tapahtumista, jotka vaikuttavat hyvinkin tavanomaisilta. On humalatilakertomuksia, rakkauden riipiviä kommentteja sekä toisaalta myös perheenlisäyksistä puhumista. Kaiken tämän keskellä puhuja seikkailee Merihaassa ja pohtii sen vauhtia omaan itseen, ikään kuin ajatukset kulkisivat moottoritiellä.

Kuunneltavaksi pimeässä

Kivirinnan kokoelman kustantanut Tammi kertoo internetsivuillansa, että kirjoittaja opiskelee elokuva- ja tv-käsikirjoittamista. Kivirinnan runot ovatkin kovin tarinamaisia, niiden viitekehyksien avulla pystyttäisiin kokoelmasta luomaan helposti kuvamainen lyhytelokuva. Tämä ei mitenkään vähennä runojen arvoa, pikemmin puhaltavat niihin kirjoittajan hengen. Runoja on varsin helppo kuvitella esimerkiksi Merihaan maastoon, jossa Kivirinta itse asuu.
Toisaalta runot vyöryvät välillä hieman ähkymäisesti. Tekstit ovat pitkiä ja kertovat paljon nopeassa ajassa; lukijalle jää välillä hikipisara kasvoille ja sivua olisi käännettävä. Toisaalta tämä voi olla tyylikeino, jonka avulla kirjoittaja tuo omaa ajatusmaailmaansa – nuoruutta – esille. Joissain kohdissa väljyys ei olisi pahaksi, vähemmälläkin sanomisella idea tulee esille. Esimerkiksi viiteen osaan jaettu runo ”Uusi tapa lähestyä reunaa” on liian pitkä, sen idea jää mieleen, mutta ei tehokkaasti. Lyhyitä runoja ei kokoelmassa montaa ole, eivätkä ne ole kokoelman vahvinta puolta.
Useimmat runot näyttävät hyviltä, mutta myös luettuna kuulostavat raikkailta. Ajoittain tuntuu todella, että runot on tarkoitettu kuunneltavaksi pimeässä, vain siten niitä todella voi lähestyä. Kivirinta on onnistunut yhdistämään arkisen toiminnan mystisyyteen /Laitan päähän isän silmälasit/ja näen vain lähelle, en enää kauas/Linnut katoavat.

Kivirinta löytää kaikesta pieniä nerokkaita asioita jotka ovat selkeästi olleet ensin henkilökohtaisia, sen jälkeen etsiytyneet paperille ja aina kirjaan saakka. Välillä lukiessa tuntuu, että juuri nämä pienet nerokkuuden säkeet jäävät sen ison ajatuksen alle. Runonpuhuja puhuu hurmiossa, mutta vauhti on liian kovaa, tällainen säe jäi esimerkiksi muutamasta lukukerrasta huomaamatta. /Kauneimmat asiat kiinnitetään teipillä/mutta ne jäävät ajoittain vyöryn alle/. Säe on kuin huomautus suuresta totuudesta johon Kivirinta on itsekin sotkeutunut. Onneksi kokoelma kannustaa lukemaan sen muutamaan otteeseen, muuten muutamat hienot säkeet jäisivät kansien väliin kellumaan.

Loppukevennys

Kivirinnan esikoiskokoelma on varsin mallikas, enkä sano nyt esikoiskokoelmaksi, vaan ylipäätänsä runokokoelmaksi. Se on toisaalta kunnianosoitus nuoruudesta selviämiselle mutta myös asuinpaikalle. Kokoelman nimi tuntuu aluksi kaukaa haetulta, mutta runopuhujan äänenmurroksen selvittyä, nimi tuntuu varsin osuvalta. Oodi Merihaalle, ja niille tuleville lapsille!

Tammin kirjailijaesittely Kivirinnasta
http://www.tammi.fi/kirjailijat/kirjailija/7160
Saara Orasen arvostelu kokoelmasta, kiiltomato.netissä
http://www.kiiltomato.net/?rcat=Kotimainen+runous&rid=1694
Kivirinta Kaskas-runosivustolla
http://www.lukukeskus.fi/lehdet/kiiltomato_net/joona_kivirinta.html

Helise taivas, vastaa maa

2009-01-22T21:33:00.003+02:00

Olen jo aiemmin nostanut jalustalle hienoja ja ihania naisia, jotka sekä sisäisellä että ulkoisella kauneudella johdattavat meitä tämän ja miksi ei myös myöhempien ja edellisten päivien naisten elämään. Ultra Bran hajottua Vuokko Hovatta on keskittynyt lähinnä näyttelemiseen jos Tekniikan ihmelapsien ensilevytystä ei lasketa.

Hovatan ensilevytys "Lempieläimiä" itsenäisenä artistina pohjautuu Kerkko Koskisen sävellyksiin sekä runoilija Aulikki Oksasen tekstityksiin. Onkin helppo huomata että albumi ei ole kovin kaukana Ultra Bran vasemmistolaisuudesta, mutta silti on mainittava että Hovatta on selkeästi ottanut irtioton "kasvattiperheestään". Levyn soivimpia kappaleita ei kannattaisi nostaa, sillä levy on mieletön kokonaisuus Hovatan kaunista, herkkää heleää laulua. Hovatan äänimaailma käsittää ilon ja surun, kuitenkin niin viekkaasti tarjottuna, että kiihkeä kuuntelija varmasti palaa levylautasen äärelle uudelleen.

On kuitenkin sen verran mainittava, että omiin suosikkeihin lukeutuu juhlateltassa lähes kyyneliin johdattanut "Helise taivas" sekä levyn nimikkokappale"lempieläimiä". Levyltä löytyy myös nippu huikeita kappaleita joista varmaankin on hyvä mainita Paula Vesalan sanoittama kappale "hiljaiset vuodet" sekä "versioitu" kappale Aki Sirkesalon "lumottu veli". Myös euroviisuveisuehdokki "Virginia" paukahtaa hienosti levyn alussa.

Suosittelen levyä ja näin ollen koko naista jokaiselle joka kaipaa Ultra Brata, mutta ei tahdo yhtyeeltä muuta kuin armopaloja. Musiikin lisäksi Hovattaa voi ihailla Helsingin kaupunginteatterin "Missä kuljimme kerran" dramatisoinnissa.

..or Death and All His Friends

2009-01-15T15:04:00.004+02:00

Maailman toiseksi suurimmaksi yhtyeeksikin tituleerattu yhtye toi neljännen pitkäsoittonsa levyhyllyihin viime kesänä. Omaan levyhyllyyni se eksyi noin viikko sitten. Ensi kosketuksen levyyn sain kuitenkin viime kesän Balkanin matkalla jolloin puolet levystä tuntui minusta mahtavalta, puolet naiivilta kukkoilulta jonka olisi voinut jättää sille suurimmalle yhtyeelle, jonka levy muuten ilmestyy tämän vuoden puolella.

Muutaman kotisoiton ja juna-metro-bussimatkan jälkeen Chris Martinin johtaman Coldplayn uusin pitkäsoitto alkoi maistumaan. Erityisesti kappaleet "Lovers in Japan/Reign of love", "Violet Hill" sekä "Yes" ovat olleet tiukassa tehokuuntelussa. Martin kertoikin eräässä levyä koskeneessa haastattelussa, että he saivat yhtyeineen ensimmäistä kertaa tehdä juuri sellaisen levyn kuin tahtoivat. Ja tämä kuuluu koko levyn aikana; ei enää yhtään sellaista hutilyöntiä kuin mitä edellisen albumin "Speed of Sound" edustaa. Tosin tämän levyn nimikkokappale on juuri reunalla pudota sellaiseksi.

Levy on kansitaidetta myöden harkittu, mutta ei liian. Eugène Delacroixin maalaus 'Liberty leading the people' tukee hyvin levyn kappaleita ja on kansitaiteena edelliseen räkäiseen X & Y-albumin kanteen varsin riemukas ja korea. Levyn nimi taas tulee Frida Kahlon maalauksesta, ja nimellä ollaan tahdottu tuoda elämän ainutkertaisuutta. Sekä kansitaide, että levynnimi soveltuvat hyvin itse kappaleiden jatkoksi. Guy Berrymanin, Jonny Bucklandin, Will Championin soitannassa kuuluu välittömyys ja hyvä olo, levyä tehdessä on selkeästi ollut hauskaa. Chris Martinin sanoitukset ovat kuitenkin vielä suhteellisen banaaleja ja suurien eleiden takaa merkityksiä hakevia. "I used to rule the world, seas would rise when i gave the word" ( Viva la vida, 2008). Levyn sanoitusmaailma on selkeästi teologinen, onhan nimi jo velvoittava. Täytyy kuitenkin sanoa, että Martinin sanoitukset ovat parantuneet sitten edellisten albumien sanoitusten.

Summa summarum, piilokappaleiden, uudenlaisen Coldplay-albumikonseptin ja lopettamishuhujen myötä on syytä sanoa, että yhtye on julkaissut ehdottomasti parhaimman albuminsa sitten A Rush of Blood to the Head. Tummasävytteisyys sekoitettuna euforiseen soundiin on aiheuttanut sen, että Brian Enon tuottama levy on tällä hetkellä soinut erinäisissä musiikkisoittimissani kovinkin tiuhaa tahtia. Suosittelen.

Yhtyeen kotisivut
www.coldplay.com/

Hienoille ja kauniille rocknaisille.. ja tietenkin lahjakkaille

2008-09-24T17:03:00.004+03:00

Nina Persson (The Cardigans)

Maja Ivarsson (The Sounds)

Stalingrad cowgirls

... ja siinä heistä vain muutama

Malja rahan tuhlaamiselle

2008-09-24T16:23:00.004+03:00

Madventurespoikien (Tuomas Milonoff, Riku Rantala) "paljon puhuttu" lyhytelokuva punavuoresta saa ja sai ensi-iltansa. Itse katsahdin elokuvan television välityksellä kyseisen pätkän maanantaina ylen ykkösen kotikatsomosta.

Pätkän on ohjannut Tuomas Milonoff yhdessä käsikirjoittaja Jon Sundelin kanssa.

"Suomen elokuvasäätiö ja YLE TV1 valitsivat Madventuresin tuottajien ehdotuksen ”Monte Rosso” toteutettavaksi osana Suomalainen novellielokuva 2007 –hanketta. Suomalainen novellielokuva 2007 -hankkeen tarkoituksena oli rohkaista uusia ja nousevia ammattikäsikirjoittajia, -ohjaajia ja -tuottajia tekemään persoonallisia kertomuksia Suomesta ja suomalaisista. Kilpailuun saapui 77 ehdotusta, joista neljä toteutetaan."

Itse pätkän idea vaikutti mielenkiintoiselta, mutta kaikenkaikkiaan tässä oli tuhlattu sekä aikaa että rahaa. Puolituntinen pätkä oli hengästyttävä, eikä millään päräyttävällä tavalla. Elokuvassa käytetty kieli oli lähes päällekäyvää, eikä se tuonut mitään uutta elokuvamaailmaan. Päähenkilön esiintyminen kameran edessä oli jokseenkin karmivaa ja kömpelöä eikä hän kyennyt tuomaan itseään tarpeeksi esille elokuvan aikana. Sivuhahmoista mielenkiintoisimmaksi jäi oikeastaan päähenkilön ja hänen ystävänsä havittelema kaunokainen. Kannattaisi siis keskittyä henkilöhahmoihin jotka oikeasti luovat itsellään kuvattavaa. On tietysti mainittava, että henkilöhahmot olivat amatöörejä, mutta oliko se varmasti tarpeellista tässä kohtaa käyttää heitä?

Elokuvan rakenne oli varsin ohut, vaikka toisaalta puolituntia ei varsinaisesti kauhean paljon kerrottavuuden kannalta mahdollista. Kerronta kulki varsin nopeasti ja siihen kyllä pääsi nopeasti mukaan. Puutteellista oli mielestäni juuri se mitä elokuvalla haluttiin kertoa. Mitä sillä haluttiin kertoa? Siitä en päässyt jyvälle.

Madventuresporukan internetsivuilla on ilmoitettu, että sarjan kolmostuotantokausi pitäisi ilmestyä, joten toivotaan, että pojat ovat pitäneet siinä tason yllä.

(Kursivoitu lainaus:http://plaza.fi/kaista/elokuvat/uutiset/madventuresin-tekijoilta-ilmestyy-esikoiselokuva-monte-rosso)
Madventures
www.madventures.tv
Elokuvan traileri You Tube:ssa
http://www.youtube.com/watch?v=-DADbuXSvvA

Runoilijoiden blogeista

2008-09-22T18:56:00.003+03:00

Itsekin runoltavana henkilönä olen kiinnittänyt huomiota runoilijoiden ja runoblogien kasvavaan määrään. Runojen julkaisu erinäisissä blogeissa tuntuu olevan tällä hetkellä valtavirtaa, ja miksi ei, onhan se nopea ja kattava tapa julkaista uudet teokset. Blogeissa voi myös julkaista ajankohtaisia ajatuksiaan levyistä ja muista kulttuuritapahtumista, niin kuin tekee ystäväni Esa Mäkijärvi blogissaan "Merkintöjä".

Mäkijärven merkinnät näkyy minulle nimenä "Runoilijan vuodatuksia", niinkuin varmasti monelle muullekin. Mäkijärvi saattaa nostaa esille joitakin hienoja levytyksiä (20. 9. 2008. Ry Cooder, I, Flathead/ 14. 9. 2008 Kiki Pau. Let's rock..jne). Mäkijärvi saattaa myös hehkuttaa joitakin yksittäisiä hienoja asioita kuten viiksiä. Mäkijärven hienoja klassisointeja osoitteesta http://marstravolta.blogspot.com/

Jos runoblogeista puhutaan, ja niistähän puhutaan niin mielestäni hienoimpia niistä on tällä hetkellä Ville Luoma-ahon "Meillä kasvaa päässämme synteettistä kuitua". Luoma-ahon blogi on hieno esimerkki siitä, kuinka runot tottelevat webmaailmaa ja ja päinvastoin. Tietääkseni herra ei ole julkaissut vielä teosta paperimuodossa, mutta blogista luettavat runot antavat päänvaivaa hyvällä tavalla, pitkäksikin aikaa. http://schnabelmann.blogspot.com/

Runoblogeista ei voi puhua ilman että mainitsee Juhana Vähäsen "BigSur ja Surreal"-blogin. Kannattaa vilkaista, jos ei muuten niin ainakin runon "Minä ja Jorma Ollila" vuoksi. Juhanan blogin löydät osoitteesta http://nikopolp.blogspot.com/

Herkkien miehien tarinoita jatkaa Jonimatti Joutsijärvi, jonka blogi "Vapaasti tilkitty" on mielestäni selkeä ja miellyttävä. Kirjoitettujen runojen ohella blogista löytyy piirrosrunoja, tai niin minä ne ainakin tulkitsisin. http://tilkkeet.blogspot.com/

Shine on you crazy diamond

2008-09-15T23:58:00.010+03:00

Richard Williams, Rick, poistui luotamme 15. syyskuuta 65-vuotiaana. Syynä tuntematon syöpä.

Rick Williams, mies joka toimi Pink Floydin kosketinsoittajana "The Wall"-levytykseen saakka ja edelleen sitä seuranneeseen kiertueeseen.

Hänen tunnetuimpia sävellyksinä mainittakoon "Echoes", sekä "A Saucerful of secrets".

...Shine on you crazy diamond.

Huomenna sen teen ja lunastan hänen uusimman levynsä.

2008-09-15T19:14:00.014+03:00

Suomen ehdottomasti kaunein ja lahjakkain naisartisti, miksi ei myös pelkästään artisti konsertoi tällä hetkellä ympäri Suomea uusimman "Veden alla"-levynsä tiimoilta. Suosittelen tutustumaan otsikoidun linkin kautta uusimman levyn kappaleisiin. Oma suosikkini on nimikkokappale "Veden alla".

Nähdään tavastialla 1.10.2008.

"...stuff it up the hole, in your culture"

2008-09-15T18:31:00.005+03:00

Sitä tulee kuunneltua musiikkia muiden ihmisten hyllyistä, ei vain omista. Isän hyllystä on jäänyt valtavan suurena herrana Leonard Cohen. En aio nostaa lasia pelkästään herralle vaan myös hänen yhdelle hienoimmista lauluista: "The Future", joka ilmestyi 23 marraskuuta 1992, albumilla "the future".

Kappaleen voi myös löytää "Im your man"-elokuvan soundtrackilta. Soundtrackilla kappaleen vetäisee hatunnoston arvoisesti Teddy Thompson. Thompsonin tuotantoon kannattaa myös tutustua.

Joten.."give me crack, give me analsex"

Freddy Rodríguez (17.1.1975)

2008-09-15T18:05:00.001+03:00

Ensimmäisenä nostan lasia näyttelijälle joka jaksaa aina nojata pienen kokonsa uhalla koko elokuvan ajan. Mies on ollut lahjana monessa sarjassa ja elokuvassa, joista mainittakoon esimerkiksi "Six feet under" (Mullan alla) sekä Grindhousefilmatisoinnit.

Erityisesti mies jää mieleen pienestä roolistaan elokuvassa "Bobby" (2006), jossa kerrotaan jälleen yksi surullinen kennedytarina.

Jos mies ei maistunut yhdessäkään näistä elokuvissa tai sarjassa.. niin kannattaa lunastaa "työrukkaset" eli Scrubs ja nimenomaisesti kausi "2" ja "3".

Olen puhunut.

Kuinka nostetaan lasia ja kenelle

2008-09-15T18:04:00.000+03:00

Lasia nostetaan sellaisille henkilöille ja tapahtumille jotka nousevat yksittäisen tai yhtäläisen mielipiteen perustana yleiseksi.