Oodi Merihaalle

(Julkaistu aiemmin lumooja-kirjallisuuslehdessä)



Joona Kivirinta: Kymmenen vuoden päästä annamme lapsille nimet (Tammi, 2008)


Tutustuin Joona Kivirinnan teksteihin muutama vuosi takaperin aukea.net kirjallisuussivustolla. Tuolloin Kivirinnan tekstit tekivät vaikutuksen, innoittivat, inspiroivat, saivat pohtimaan ja peilaamaan tilanteita omaan elämään. Hänen tekstinsä olivat vahvoja ja teräviä, tarkkasilmäisiä. Mikään ei ole muuttunut, ainoastaan syventynyt.


Uusi tapa lähestyä reunaa

Kivirinta kirjoittaa kokoelmassaan vanhasta, mutta toisaalta aina kiinnostavasta asiasta uudella tavalla. Kivirinta on lähestynyt kasvamisen teemaa muuttamisen ja parisuhteen kautta. Nuorena oleminen kun aina jossain vaiheessa tuntuu nuoresta reunalla elämiseltä. Aloitusruno ”Toinen puoliaika” on hyvä esimerkki runonpuhujan päänsisäisestä reunaelämisestä: /Minä sain olla rauhassa/Ensin on yhdenlaista väsymystä/väsymyksen jälkeen katumusta ja yhteisenä/tavoitteena ajatuksettomuus/sen viileät pysäkit/. Runon kuvasto on hyvin vahva kannanotto nuoruuden eloon, mutta toisaalta myös merkki siitä, että aikuisuus häämöttää edessä.
Kivirinnan runot eivät ole mitenkään kovin hermostuksellisia, niin kuin nuoruutta kuvaavat runot saattavat joskus olla. Ne kyllä toki kuvaavat vimmaa ja pauhua, mutta runonpuhujan ääni on niin vakaa, että ääni kuulostaa sellaiselta, kuin puhuja nimenomaisesti olisi reunalla ja tietäisi jotain mitä muut eivät. Puhuja tosin kertoo menneistä tapahtumista, jotka vaikuttavat hyvinkin tavanomaisilta. On humalatilakertomuksia, rakkauden riipiviä kommentteja sekä toisaalta myös perheenlisäyksistä puhumista. Kaiken tämän keskellä puhuja seikkailee Merihaassa ja pohtii sen vauhtia omaan itseen, ikään kuin ajatukset kulkisivat moottoritiellä.


Kuunneltavaksi pimeässä

Kivirinnan kokoelman kustantanut Tammi kertoo internetsivuillansa, että kirjoittaja opiskelee elokuva- ja tv-käsikirjoittamista. Kivirinnan runot ovatkin kovin tarinamaisia, niiden viitekehyksien avulla pystyttäisiin kokoelmasta luomaan helposti kuvamainen lyhytelokuva. Tämä ei mitenkään vähennä runojen arvoa, pikemmin puhaltavat niihin kirjoittajan hengen. Runoja on varsin helppo kuvitella esimerkiksi Merihaan maastoon, jossa Kivirinta itse asuu.
Toisaalta runot vyöryvät välillä hieman ähkymäisesti. Tekstit ovat pitkiä ja kertovat paljon nopeassa ajassa; lukijalle jää välillä hikipisara kasvoille ja sivua olisi käännettävä. Toisaalta tämä voi olla tyylikeino, jonka avulla kirjoittaja tuo omaa ajatusmaailmaansa – nuoruutta – esille. Joissain kohdissa väljyys ei olisi pahaksi, vähemmälläkin sanomisella idea tulee esille. Esimerkiksi viiteen osaan jaettu runo ”Uusi tapa lähestyä reunaa” on liian pitkä, sen idea jää mieleen, mutta ei tehokkaasti. Lyhyitä runoja ei kokoelmassa montaa ole, eivätkä ne ole kokoelman vahvinta puolta.
Useimmat runot näyttävät hyviltä, mutta myös luettuna kuulostavat raikkailta. Ajoittain tuntuu todella, että runot on tarkoitettu kuunneltavaksi pimeässä, vain siten niitä todella voi lähestyä. Kivirinta on onnistunut yhdistämään arkisen toiminnan mystisyyteen /Laitan päähän isän silmälasit/ja näen vain lähelle, en enää kauas/Linnut katoavat.

Kivirinta löytää kaikesta pieniä nerokkaita asioita jotka ovat selkeästi olleet ensin henkilökohtaisia, sen jälkeen etsiytyneet paperille ja aina kirjaan saakka. Välillä lukiessa tuntuu, että juuri nämä pienet nerokkuuden säkeet jäävät sen ison ajatuksen alle. Runonpuhuja puhuu hurmiossa, mutta vauhti on liian kovaa, tällainen säe jäi esimerkiksi muutamasta lukukerrasta huomaamatta. /Kauneimmat asiat kiinnitetään teipillä/mutta ne jäävät ajoittain vyöryn alle/. Säe on kuin huomautus suuresta totuudesta johon Kivirinta on itsekin sotkeutunut. Onneksi kokoelma kannustaa lukemaan sen muutamaan otteeseen, muuten muutamat hienot säkeet jäisivät kansien väliin kellumaan.

Loppukevennys

Kivirinnan esikoiskokoelma on varsin mallikas, enkä sano nyt esikoiskokoelmaksi, vaan ylipäätänsä runokokoelmaksi. Se on toisaalta kunnianosoitus nuoruudesta selviämiselle mutta myös asuinpaikalle. Kokoelman nimi tuntuu aluksi kaukaa haetulta, mutta runopuhujan äänenmurroksen selvittyä, nimi tuntuu varsin osuvalta. Oodi Merihaalle, ja niille tuleville lapsille!

Tammin kirjailijaesittely Kivirinnasta
http://www.tammi.fi/kirjailijat/kirjailija/7160
Saara Orasen arvostelu kokoelmasta, kiiltomato.netissä
http://www.kiiltomato.net/?rcat=Kotimainen+runous&rid=1694
Kivirinta Kaskas-runosivustolla
http://www.lukukeskus.fi/lehdet/kiiltomato_net/joona_kivirinta.html