Maailman kuvia

Maailma on kuva!

Kuva kertoo enemmän kuin.. tiedätte sanonnan. Helsingin sanomat tarjoaa tähän yhden lisätodisteen internetsivuillaan www.hs.fi. Tarjolla on kuvia maailmalta ja kovin värikkäitä sellaisia. Kuvat ovat peräisin suurimmilta uutisfirmoilta, kuten esimerkiksi Reutersilta ja AFP:ltä, joten Helsingin sanomat on vain linkittäjä tässä suhteessa. Kiitos ja lasinnosto kuulunevat Helsingin sanomien lisäksi myös näille uutisverkostoille ja miksi ei myös banaalisti sanottuna kauniille maailmalle, jolle kannattaa välille antaa hetkensä ja tunteensa. Olen puhunut, käykää katsomassa!

Siirry katselemaan kuvia osoitteesta http://www.hs.fi/kuvakoosteet/maailmankuvia/
P.S Oma suosikkini viime aikojen kuvista on ehdottomasti palestiinalaistyttö (17.11. HS)

Bill Murray - "The Murricane"

Vuonna 1950 syntynyt näyttelijä Bill Murray ei monen mielestä esittelyjä kaipaa, mutta mielestäni pieni lasinnosto on hänen kohdalla paikallaan.

Moni tietää hänet 80-luvun jättihittighostbusterseista, joissa hän esitti haamujengiläistä Peter Venkmania, joka onnistui pelastamaan ison omenan sekä vaahtokarkkimieheltä että karpatilaiselta hirmuhallitsijalta yhdessä kolmen (joidenkin laskujen mukaan neljän) muun haamujengiläisen kanssa.

Moni tietää hänet Jim Jarmuchin elokuvista Broken Flowers (2005) tai Limits of Control (2009), jossa ensimainitussa hän esittelee uudenlaisen Bill Murrayn, hitaasti, lähes mitättömästi lämpeävän donjuan Don Johnstonin joka etsii kadonnutta poikaansa ja tapaa sitä kautta entiset rakastajattarensa varsin verrattomissa verkkareissa. Bill Murraysta kumpuava huumori elokuvassa on kovin uudenlaista, vanhan miehen charmia ja hämmenystä yhtäaikaa. Ei sellaista, joka kumpuaa ghostbustersista tai Natsoista (1981) (alkup. Stripes) jossa Murray esittää armeijaan päätyvää onnetonta, mutta samaan aikaan optimistista heeboa, joka yhtä aikaa onnistuu rikkomaan armeijan konservatiivisuutta älyttömillä toilailuillaan, sekä nerokkuudellaan.

Mutta Bill Murray ei olisi Murray, ellei hän olisi esiintynyt Harold Ramisin ohjaamassa romanttisessa komediassa Päiväni Murmelina (Groundhog day, 1993). Monille Murrayta tunteville elokuva on ikäänkuin vedenjakaja - siitä joko pidetään tai ei pidetä - paljolti sen pintapuolisuuden ja helppoheikkisyyden vuoksi. Murrayn rooli säämies Philinä on kuitenkin varsin tutustumisen arvoinen, kuten myös murrayoudokki Steve Zissoun vedenalainen maailma (Life Aquatic with Steve Zissou, 2005) jossa Wes Andersonin ohjaama Murray toimii ikäänkuin parodioituna Jacques Cousteauna - kostonhimoisena haille. Elokuva taiteilee paljolti avantgarden, draaman ja komedian välillä, varsin hienosti. Se että onko kunnianosoitus Cousteaulle, siitä voidaan olla monta mieltä.

Lost in translation (2003) on kunnianosoitus eksymiselle, oli sitten kyse itsestä, iästä, rakkaudesta, matkustelusta tai vaikkapa hotellista. Bill Murrayn käänteentekevä rooli vanhana "unohdettuna" leffatähtenä, Bob Harrisina joka päättää kaikesta tuskasta huolimatta matkustaa Japaniin, pienten ihmisten joukkoon tekemään viskimainosta. Sofia Coppolan esikoisohjauksessa Harris löytää hukassa olevaan elämäänsä hetkeksi suunnan Charlotesta, joka tuntuu olevan hukassa avioliittonsa ja elämänsä kanssa. Elokuvan "taglinena" on toiminut "Everyone wants to be found" joka sopii oivallisesti katoamisen teemaan sekä Murrayn "uuden uran" alkamiseksi, ja miksi ei myös Scarlette Johanssonin uran alulle.

Murray on siis ehtinyt monenlaista, edellämainittujen elokuvien lisäksi kannattaa tutustua ainakin Jarmuchin kollaasielokuvaan "Kahvia ja tupakkaa" (Coffee & cigarettes, 2005), jossa Murray esiintyy itsenään yhdessä Wu-Tang-clan rapatähtien RZA ja GZA kanssa. Andersonin kanssa Murray on työskennellyt myös useammin kuin kerran. 2001 ilmestynyt The Royal Tenenbaums tarjoaa hyvin värikkään ja toisaalta epäperinteisen komedian, jossa Murraylla on sopivan minimaalinen rooli.

"Murmeli-Murraysta" tykkäävien kannattaa ehdottomasti aloittaa Murraymania elokuvasta "Entäs Bob?" (What about Bob?, 1991) jossa Murray ajaa mielenterveyspotilaana psykiatrinsa hermoraunion partaalle. Ja jos Murray naama ärsyttää, voi aina tutustua Garfield-animaatioihin, jotka ilmestyivät vuonna 2004 & 2006. Murray on itseoikeutetusti Karvinen, laiska mutta tärkeä.


Lähteinä käytetty imdb:tä sekä wikipediaa.
Kuva elokuvasta Lost in translation (2003)

Helsinki poetry connection - Poetry jam

Vuonna 2008 Helsinki poetry connection lätsähti pääkaupunkiseudulle, kuvaillen itseään näin:


”Helsinki Poetry Connection on nimike, jonka alla järjestetään poetry slam -tapahtumia eli elävää lavarunoutta, johon kaikki voivat osallistua. Perinteisesti poetry slam mielletään kilpailumuotona, jossa esiintyjillä on kolme minuuttia aikaa esittää itsensä kirjoittama runo tai muu kirjallinen tekele. Esityksen pisteyttää yleisöstä valittu tuomaristo. Slamien edetessä osallistujia putoaa pois siten, että lopulta voittajaksi selviää vain yksi.

Helsinki Poetry Connectionin lavarunoustapahtumissa pisteytystä tai tiukkaa aikarajoitusta ei kuitenkaan yleensä käytetä. ” (HPC:n blogista)

Poetry slam rantautui Suomeen alunperin runoilija Jouni Tossavaisen avulla. Tällä hetkellä ehkä näyttävintä ja sisällöllisesti herkullisinta, myös pääkaupunkiseudun ja tiettävästi Suomen ainoaa poetry slam-klubia vetää Helsinki Poetry Connection peräsimessään Harri Hertell ja kumppanit. Idea on aivan sama kuin alkuperäinenkin, tosin ilman kilpailutilannetta; jokaisella on mahdollisuus tuoda tekstejään ja ajatuksiaan esille rapin, runouden tai jopa stand-up komiikan tavoin. Vuoden 2009 aikana olleissa HPC:n tilaisuuksissa on vieraillut lähemmäs 50 eri artistia, jota voidaan jo pitää merkkinä siitä, että esimerkiksi runous ei ole aina sisäänpäinlämpiävää ja yksinäistä puuhaa.

Tällä hetkellä Helsinki poetry connection pitää tilaisuuksiaan kerran kuussa Ravintolalaiva Kathrinalla; seuraavan ja viimeisen kerran jamittamaan pääsee tänä vuonna joulukuussa. Yhteisön edellisiin tapahtumiin ja niiden tunnelmiin pääsee helpoiten käsiksi blogiosoitteesta http://hkipoetryconnection.blogspot.com, josta löytyy myös hyvän verran linkkejä esiintyjien ja tapahtumissa toimivien valokuvaajien sivustoihin.

Kuvat ottanut Carl Bergman (Kopiointi ja käyttö sallittu ainoastaan Carl B:n luvalla.
Carlin blogi osoitteessa: http://bluespec.blogspot.com/

Asa - Loppuasukas

Fintelligens laulaa eräässä laulussaan pelastaneensa suomihopin, josta voi olla monta mieltä. Voidaan sanoa, että he nostivat sen suosta, mutta mies joka todella ansaitsee suomihopin kultasormuksen, on mies taiteilijanimen takaa Asa.

2001 julkaistu debyyttilevy Avaimen nimellä on historiaa ja sen jälkeen hän on ehtinyt vaihdattaa artistinimensä Asaan ja suunnannut yhä poliittisempaan suuntaan, miksi ei myös apokalyptisempaankin.

Vuonna 2008 ilmestynyt pitkäsoitto "Loppuasukas" on mainio esimerkki Asan lyyrikon taidoista, mutta erityisesti kappaleiden taustat ovat mitä loistavimmat. Niistä vastaa jätkäjätkät niminen kokoonpano, joka on ehtinyt soitattaa Asaa jo uudellakin pitkäsoitolla(Via Karelia, 2009).

Kuten jo albumin nimi kertoo, on teemana ihmisen katoavaisuus ja miksi ei myös vahvasti loputon tuhoamisinto. Vaikka useimmissa kappaleissa Asan räpäytys yltyy pilke silmäkulmassa profetoimiseksi, on säkeiden takana mitä karmaisevimpia totuuksia tuhoamisesta jonka loppuasukas on saanut aikaan.

"Sivilisaation kivirinkii venytetty
keskuksii hiihtämää vandaali kesytetty
vapaat kauppiaat ui scheisses mairee
françois kahlittun laissez fairee
samoi synkkii pilvii ruotsalaisel teatterilla
spartalainen guerilla vanhan vallatulla parketilla"
(Persepolis, 2008)

Teemaa on lähestytty hyvin monelta kantilta, ja vaikka sävy on tuomitseva, on niillä myös varsin historiallista arvoa. Sanoitukset eivät vain sorru tuomitsemaan tämän päivän kulutusta ja hysteriaa, myös kuinka siihen on päädytty. Erityisesti 'persepolis'-kappaleessa se tuodaan esille hyvin Sinuhe egyptiläisen muodossa.

"mä saanen sinutella
sulla Sinuhella ollu vähä liia hjyvä elämä"
Egyptistä landelle, Välimeren strandelle
ei kreikkalainen antele, saa sähkösen kanteleen"

Levyllä oitotaan myös ruokatapojemme eettisyttä (Leipä lukkojen takana), krapula-aamuna ymmärrettyä ilmaston muutosta (Gaso Grande Finale, jossa fiittaa Marjo Leinonen) sekä jossain määrin myös jatkuvan kehityksen tarpeellisuutta (Alkuasukas, jossa itseoikeutetusti fiittaa runoilija J.K. Ihalainen)

Pitkäsoittoa on helppo suositella myös räpäytyksestä pitämättömälle, sillä Asan artikuloiminen on silkkaa neroutta, niinkuin tekstitkin. Taustat ovat varsin ilmavia, ja jossain määrin myös edistyksellisiä. Perusrapbiitit jäävät vähille. Ei ole siis ihme, että levy ja miehet (ja naiset) palkittiin Teosto-palkinnolla sekä vuoden 2009 Emma gaalassa ”Vuoden hiphop-, dance- tai R&B-albumi” -palkinnolla. Loppuasukasta seurannut Via Karelia onkin sitten aivan toinen juttu, johon voi tutustua vaikka täältä.


http://fi.wikipedia.org/wiki/Via_Karelia_(albumi)

Kaspar - Kaspar

Kaspar - Kaspar

John McGregor julkaisi vuonna 2005 debyyttialbuminsa "Joki" (Suomen musiikki)ja sen jälkeen sitä seurasi yhtä valloittava albumi "Maa ei oo pimee". McGregorin musiikkia voisi kuvata "akustisiksi luomulauluiksi" niinkuin Soundissa vuonna 2005, sekä "suomalaiseksi ja skottilaiseksi perimäksi" (Soundi, 2007).

Nyt McGregor on perustanut yhtyeen nimeltä Kaspar yhdessä Mikael ja Tuomas Hakkaraisen kanssa. Musiikkimaailma yhtyeen debyytillä on vahvasti samanlaista kuin McGregorin levyillä; kuitenkin hieman maalailevampi, ajoittain melankolisempi. Ihmekö tuo sillä levyn tuottanut Malcom Burn on tuottanut sellaisia artisteja Bob Dylan, Daniel Lanois, Emmylou Harris, Patti Smith, jne. Edellämainituilta artisteilta levy kuulostaa hyvin vähän, toki pakollisia folkvaikutteita on mutta yhtye on selkeästi löytänyt oman äänialansa.

McGregorin laulu saa tarvittavan pohjan rummuista ja heleistä kitaroista, jotka ikäänkuin maalailevat levyn kasvot värikkäiksi. Levyllä ei ole selkeää hittikappaletta, jota voisi nostaa esille muita väheksymättä - levy on kokonaisuus, valloittava sellainen. Sanoitukset kulkevat varsin viekkaasti, ja onnistuvat välttämään niitä pieniä sudenkuoppia, joihin John McGregorin soololevyjen sanoitukset ajoittain putosivat.

Debyyttilevyn tarinana kulkee löytölapsi Kaspar Hauserin kohtalo, josta on jo Werner Herzog tehnyt elokuvan vuonna 1974. Yhtyeen kotisivuilla kerrotaan että Kaspar Hauser oppi akateemisen uransa lisäksi myös anteeksiantoa ja empatiaa; Kasparin levy levittää samaa asiaa, musiikin avulla.

HUOM! Yhtye on ehtinyt mm. soittaa Wilcon lämmittelijänä huvilateltassa 2009.

Yhtyeen MySpace-sivusto
http://www.myspace.com/kasparband

Tietoa Kaspar Hauserista
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kaspar_Hauser

Werner Herzogin elokuva
http://www.imdb.com/title/tt0071691/