Helise taivas, vastaa maa

Olen jo aiemmin nostanut jalustalle hienoja ja ihania naisia, jotka sekä sisäisellä että ulkoisella kauneudella johdattavat meitä tämän ja miksi ei myös myöhempien ja edellisten päivien naisten elämään. Ultra Bran hajottua Vuokko Hovatta on keskittynyt lähinnä näyttelemiseen jos Tekniikan ihmelapsien ensilevytystä ei lasketa.

Hovatan ensilevytys "Lempieläimiä" itsenäisenä artistina pohjautuu Kerkko Koskisen sävellyksiin sekä runoilija Aulikki Oksasen tekstityksiin. Onkin helppo huomata että albumi ei ole kovin kaukana Ultra Bran vasemmistolaisuudesta, mutta silti on mainittava että Hovatta on selkeästi ottanut irtioton "kasvattiperheestään". Levyn soivimpia kappaleita ei kannattaisi nostaa, sillä levy on mieletön kokonaisuus Hovatan kaunista, herkkää heleää laulua. Hovatan äänimaailma käsittää ilon ja surun, kuitenkin niin viekkaasti tarjottuna, että kiihkeä kuuntelija varmasti palaa levylautasen äärelle uudelleen.

On kuitenkin sen verran mainittava, että omiin suosikkeihin lukeutuu juhlateltassa lähes kyyneliin johdattanut "Helise taivas" sekä levyn nimikkokappale"lempieläimiä". Levyltä löytyy myös nippu huikeita kappaleita joista varmaankin on hyvä mainita Paula Vesalan sanoittama kappale "hiljaiset vuodet" sekä "versioitu" kappale Aki Sirkesalon "lumottu veli". Myös euroviisuveisuehdokki "Virginia" paukahtaa hienosti levyn alussa.

Suosittelen levyä ja näin ollen koko naista jokaiselle joka kaipaa Ultra Brata, mutta ei tahdo yhtyeeltä muuta kuin armopaloja. Musiikin lisäksi Hovattaa voi ihailla Helsingin kaupunginteatterin "Missä kuljimme kerran" dramatisoinnissa.

..or Death and All His Friends

Maailman toiseksi suurimmaksi yhtyeeksikin tituleerattu yhtye toi neljännen pitkäsoittonsa levyhyllyihin viime kesänä. Omaan levyhyllyyni se eksyi noin viikko sitten. Ensi kosketuksen levyyn sain kuitenkin viime kesän Balkanin matkalla jolloin puolet levystä tuntui minusta mahtavalta, puolet naiivilta kukkoilulta jonka olisi voinut jättää sille suurimmalle yhtyeelle, jonka levy muuten ilmestyy tämän vuoden puolella.

Muutaman kotisoiton ja juna-metro-bussimatkan jälkeen Chris Martinin johtaman Coldplayn uusin pitkäsoitto alkoi maistumaan. Erityisesti kappaleet "Lovers in Japan/Reign of love", "Violet Hill" sekä "Yes" ovat olleet tiukassa tehokuuntelussa. Martin kertoikin eräässä levyä koskeneessa haastattelussa, että he saivat yhtyeineen ensimmäistä kertaa tehdä juuri sellaisen levyn kuin tahtoivat. Ja tämä kuuluu koko levyn aikana; ei enää yhtään sellaista hutilyöntiä kuin mitä edellisen albumin "Speed of Sound" edustaa. Tosin tämän levyn nimikkokappale on juuri reunalla pudota sellaiseksi.

Levy on kansitaidetta myöden harkittu, mutta ei liian. Eugène Delacroixin maalaus 'Liberty leading the people' tukee hyvin levyn kappaleita ja on kansitaiteena edelliseen räkäiseen X & Y-albumin kanteen varsin riemukas ja korea. Levyn nimi taas tulee Frida Kahlon maalauksesta, ja nimellä ollaan tahdottu tuoda elämän ainutkertaisuutta. Sekä kansitaide, että levynnimi soveltuvat hyvin itse kappaleiden jatkoksi. Guy Berrymanin, Jonny Bucklandin, Will Championin soitannassa kuuluu välittömyys ja hyvä olo, levyä tehdessä on selkeästi ollut hauskaa. Chris Martinin sanoitukset ovat kuitenkin vielä suhteellisen banaaleja ja suurien eleiden takaa merkityksiä hakevia. "I used to rule the world, seas would rise when i gave the word" ( Viva la vida, 2008). Levyn sanoitusmaailma on selkeästi teologinen, onhan nimi jo velvoittava. Täytyy kuitenkin sanoa, että Martinin sanoitukset ovat parantuneet sitten edellisten albumien sanoitusten.

Summa summarum, piilokappaleiden, uudenlaisen Coldplay-albumikonseptin ja lopettamishuhujen myötä on syytä sanoa, että yhtye on julkaissut ehdottomasti parhaimman albuminsa sitten A Rush of Blood to the Head. Tummasävytteisyys sekoitettuna euforiseen soundiin on aiheuttanut sen, että Brian Enon tuottama levy on tällä hetkellä soinut erinäisissä musiikkisoittimissani kovinkin tiuhaa tahtia. Suosittelen.

Yhtyeen kotisivut
www.coldplay.com/